Minulla on oma suo.
Tai siis, ei se tietenkään varsinaisesti ole minun, koska minulla ei ole rahaa ostaa itselleni suota, edes pientä.
Mutta minulla on oma suo siinä mielessä kuin se on ollut lukemattomilla suomalaisilla tuhansien vuosien ajan: tiedän, missä se on ja kun menen sinne, tiedän, että saan olla rauhassa, kadota avoimeen maisemaan, irrota hetkeksi sivistyneeksi itseään luulevan maailman kahleista.
Suoni rajoittuu itäreunastaan järveen, jonka pintaa nostaa patonsa kanssa puuhaava majava ja jonka pinnalla kuikat uivat sumupatsaiden välissä. Järveä reunustaa komea, vanhan metsän peittämä harju, joka laskee ilman turhaa jyrkkyyttä, pikkuhiljaa, suon reunaan kiinni.
Suon keskellä on lampi, josta joutsenpari saattaa säikähtää lentoon, sen takana avoimempi osa, jonka luulisi kelpaavan teerille keväiseksi rymyämispaikaksi. Puustoltaan tiheämpiä kohtia pitkin matkaavat helkkyvä-ääniset metsälinnut, tiaiset ja käpylinnut. Parin metrin välein surahtaa siivilleen korento.
Vaikka suo on pieni ja sinänsä merkityksetön, minulle se on aarre. Se on rajattu avohakkuilla, vaatimattoman elämän kannatteluun kykenevillä talousmetsillä ja ojitetuilla soilla – monta kertaa en ole kokenut samanlaista onnea, kuin löytäessäni tämän säästyneen tilkun tuhotun maaston välistä.
Ja siksi aarteen keskellä istuessani en voi olla miettimättä, kauanko kestää, ennen kuin tämäkin huomataan. Koska arvopuutahan tässäkin varmasti on ja kattilaan kelpaavaa turvetta – miksipä tätä ei voisi vetää avohaavoille siinä missä muutakin luontoa, mikä säästäisi juuri tämän?
Suot ovat olleet salaisuudessa hellittäviä aarteita vain lyhyen hetken. Ennen Suomi oli täynnään koskematonta suota, nyt jäljellä on vain vaiettuja tilkkuja ja viimeisiä suojelualueita, jotka luonnonpuolustajat yrittävät pitää koskemattomina bisneksen armottomilta kourilta. ”Suo on lakannut olemasta yleinen osa suomalaista maisemaa, suomalaista kokemusta Pohjois-Suomea lukuunottamatta”, kirjoittaa luontokirjailija Eero Murtomäki.
Mitä tapahtui? Väärä käsitys sivistyksestä. 1800-luvun lopulla syntyi ajattelu, jossa suot nähtiin jalostamattoman villeinä rämeinä, jotka täytyi pikaisesti muuntaa tuottamaan hyötyä ihmisille. Ei ole sattumaa, että Väinö Linnan klassikkoteoksen alussa on nimenomaan ”suo, kuokka ja jussi” – onhan se tarina siitä, miten suomalainen kaivaa kovalla työllä menestyksensä turpeiseen maahan.
Piakkoin suot ovat työnsä tehneet eikä niitä enää ole. Olemme ottaneet niistä kaiken kuviteltavissa olevan hyödyn, pahentaneet sillä planetaarista katastrofia tuppaamalla turvemättäät taivaalle hiilidioksidiksi.
Niin tehtiinkin niin häkellyttävän tehokkaasti, että piakkoin suot ovat työnsä tehneet eikä niitä enää ole. Olemme ottaneet niistä kaiken kuviteltavissa olevan hyödyn, pahentaneet sillä planetaarista katastrofia tuppaamalla turvemättäät taivaalle hiilidioksidiksi ja tuhonneet samalla ainutlaatuisen suoluontomme kodit. Veikkaan, että elämäni loppumetreillä minulla ei ole enää edes teoriassa omaa suotani.
Siksi yritän oppia suon asukkailta sen, minkä voin, vielä kun voin. Liroemo ei väsy koskaan, kun sen poikaset ovat vaarassa: se seisoo sinnikkäästi männynnokassa ja varoittelee kiivaasti niin kauan, kunnes vaara on hävinnyt näköpiiristä.
Niin minäkin aion tehdä. Soita on vielä jäljellä, kaikkea ei ole menetetty, suomalaisen luonnon erityispiirrettä ei ole kokonaan saatu viilletyksi näkyvistä.
Vielä kannattaa varoitella.
Iikka Kivi
Iikka Kivi on stand up -koomikko ja käsikirjoittaja. Oulussa asuva Kivi on työskennellyt päätoimisena stand up -koomikkona vuodesta 2012 lähtien. Valtakunnalliseen julkisuuteen hän nousi vuonna 2014 voitettuaan TV2:n järjestämän Naurun tasapaino -kilpailun. Myöhemmin Kivi on toiminut stand up -festivaalien tuottajana sekä käsikirjoittanut muun muassa Noin viikon uutiset- ja Yle Leaks -satiiriohjelmia. Hänet tunnetaan myös provokatiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana.
