UHRI
Suo henkii hiljaista rauhaa. Taistelee tietämättään. ”Ollako vaiko eikö olla”,
kas siinäpä ei pitäisi olla pulmaa.
Vuosituhansien saatossa syntynyt, maa-äidin kupeilla levännyt.
Turpeen mustaa kultaa halajaa homo sapiens, soita kilpajuoksuin hävittää.
ei ole oikeutettu tuhoamaan,vaan tyhmyyksissään käypi omaa jalkaa ampumaan.
Ja osa minusta kuolee, varisee kuin turvepaakut koneen kauhasta, suu ammollaan odottavaan metalliseen arkkuun. Rikki revittynä, väkisin otettuna, levitettynä kukille, joita en halua, lämmöksi ihmisille, jotka sulkevat silmänsä suurissa taloissaan.
Kuulen vain korpin hätääntyneen raakunnan kuolon kentän laidalta.
Raiskatun maan viimeinen vieras, ainaisessa surupuvussaan.
Tämänkö jätämme lapsillemme. Tyhjyyttään törröttävät maat, hiljaiset taivaat.
Saastuneet vedet, häväistyt suot.
Rahassako mitataan tulevat tunnot?
Tulevilta sukupolvilta käymme lainaamaan, niin suurin koroin, tuhoa vain kylvämme lailla ketkuin ja voroin.
Ei ole myöhäsistä katua ja ymmärtää. Painaa hätäjarrua, kun luonto huutaa armoa.
Hiljentyä riistämisen sijaan.
Sillä Onnea on pysähtyä ja kuulla tuulen laulu. Seurata sisiliskojen kipitystä pitkospuiden rakosissa. Nähdä perhosten tanssi.
Pakahtua suopursujen tuoksussa.
Olla sovussa kaikkeuden kanssa, sen lyhyen ajan, kun kuljemme lajina lajien joukossa.
(Marjaana Tammela)
