Atte Korholan teksti (Yliopisto-lehti 1993) on valitettavan ajankohtainen edelleen.
”Vaikka Suomea on aina raivattu,hävittämisen hulluimmat vuodet sijoittuvat vasta ekologisen tietämyksen kaudelle, 1960- ja 1970-luvuille, jolloin Suomea ojitettiin 160 000 kilometrin vuosivauhdilla. Tämän stahanovilaisen ojitushankkeen aikana Suomi teki suoluonnostaan selvää tavalla, jota voidaan pitää alallaan maailmanennätyksenä: muutaman vuosikymmenen aikana ojitettiin yli puolet suoalastamme.”
Tästä hullusta touhuamisesta huolimatta, tuli usein vastaan niin kutsutusti vesiperä, kun talousmetsän kasvatukseen valjastetut turvesuonpohjat eivät soveltuneetkaan puupeltojen kasvualustaksi, vaan hyödyttömiä ojituksia tehtiin Korholan mukaan vähintään Uudenmaan läänin kokoinen alue.
Suot ovat syntyneet vuosituhansien saatossa, kun kasviaines on lahonnut ja muuttunut turpeeksi. Turvesuot sitovat ja ovat sitoneet valtavat määrät hiiltä ja tuo valtava hiilimäärä karkaa ilmakehään, kun soita kuivatetaan ja maata möyhitään turpeen kaivuulla tai rahkasammalta kuorimalla kohtuu syvältäkin turvekentästä.
” Silti me suomalaiset yhä kuvittelemme elävämme koskemattoman luonnon keskellä, Wrightin veljesten ja Gallen-Kallelan maisemissa, kaukana kavalasta maailmasta.”
Turve kuuluu suohon. Sille löytyy jo nyt uusia ekologisesti kestävämpiä vaihtoehtoja, puun polttoon ei tarvitse keskittyä. Maalämpö, biokaasu ja tuulivoima mm. ovat tulevaisuutta, tuulivoima työllistää jo nyt enemmän ihmisiä,kuin turve.
Turve-energialla tuotetaan vaivaiset 6 % Suomen energiasta, mutta se aiheuttaa päästöjä n.12 % ja on jopa kivihiiltä saastuttavampaa.
Maassamme on enää muutama hassu prosentti luonnontilaisia soita, soita, jotka ovat korvaamattomia elinympäristöjä monille lajeistamme ja upeita virkistäytymispaikkoja meille ihmisille.
Haluammeko siis todella hävittää ainutkertaisten soidemme rippeetkin? Jos et todellakaan halua, tee kuten Suomanifestikin ja käy allekirjoittamassa lakialoite ”Irti turpeesta”, joka kaipaa vielä lisää nimiä! Nimienkeruu käynnissä 20.2 saakka.
Ainutkertainen luontomme kiittää.
Kuva ja teksti: Marjaana Tammela
