Turve ei ole tulevaisuutta
Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Näillä sanoilla alkaa Väinö Linnan 1950- ja 60-lukujen taitteessa julkaistu trilogia Täällä Pohjantähden alla. Valitettavasti ihminen on jatkanut soiden kuokkimista myös Linnan teoksen ilmestymisen jälkeen: Suomessa on käytetty yli 100 000 hehtaaria soita turvetuotantoon. Se tarkoittaa, että ihminen on niskan päällä taistelussa, jossa ei ole voittajia. Sillä samalla kun kaivamme soilta turvetta, kaivamme kuoppaa myös itsellemme.
Ihmiskunnalla on ratkaistavanaan kaksi itseaiheutettua suurta ympäristöongelmaa: ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden raju heikkeneminen. Jos ilmastonmuutosta ei onnistuta hillitsemään ja luonnon köyhtymistä pysäyttämään, hyvinvointimme perusedellytykset uhkaavat heikentyä vakavasti. Soilla elää rikas lajisto, joka kaipaa apuamme. Turpeen nostaminen hävittää arvokkaan suoluonnon. Etelä- ja Keski-Suomessa tavattavista 46 suoluontotyypistä 83 prosenttia arvioitiin viime vuonna uhanalaisiksi. Soiden ojitus oli luontotyyppien suurin uhanalaisuuden syy.
Suot ovat äärimmäisen tärkeässä roolissa myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä, sillä ne ovat metsiäkin suurempi hiilivarasto. Turvemaihin kajoaminen tekee hiilinielusta päästölähteen. Lisäksi turvetuotanto aiheuttaa vesistökuormitusta, joka vaikuttaa merkittävästi veden laatuun, luontotyyppeihin sekä kasvi- ja eläinlajistoihin. Kun suo on kuivatettu turvetuotantoa varten, alue ei toimi enää tehokkaasti luontaisena vesivarastona ja valunnan tasaajana.
Luonnontilaisten soiden tuhoaminen turvetuotantokäyttöön on surullista myös siksi, että samalla turmellaan ainutlaatuisia maisemallisia arvoja ja menetetään ulkoilu-, virkistys-, marjastus- ja metsästysmahdollisuuksia.
Suomella on edessään vaativa tehtävä. Meidän on hallitusohjelman mukaisesti tehtävä oma osuutemme maapallon lämpenemisen rajoittamiseksi 1,5 asteeseen. Hallitus on asettanut tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuonna 2035, minkä jälkeen tavoite ovat negatiiviset päästöt.
Ilmastopaneelin laskelmien mukaan Suomen tulisi vähentää päästöjä 35 Mt vuoteen 2035 mennessä saavuttaakseen hiilineutraaliustavoitteensa, mutta 19,2 Mt suuruisille vähennyksille ei ole vielä mitään toimia. Kuilu on todella iso, ja olemme huolissamme siitä, miten hallitus aikoo saada tarvittavan muutoksen aikaan.
Ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi soiden tuottama turve pitää jättää maaperään. Turpeen nostaminen on haitallista käyttötarkoituksesta riippumatta. On ensiarvoisen tärkeää, ettei uusia turpeennostoalueita enää avata, turvemaiden raivaaminen pelloiksi kielletään ja turpeen energiakäytöstä luovutaan vuoteen 2025 mennessä.
Mitä nopeammin päätös turpeen energiakäytön hallitusta alasajosta tehdään, sitä enemmän jää aikaa valmistella siirtymä niin, että se tapahtuu reilusti, oikeudenmukaisesti ja tarjoaa riittävää muutosturvaa
Turpeen poltto ei ole tulevaisuutta. Sillä on pieni osuus energiantuotannossa, mutta se on mittava päästölähde. Turpeen energiakäytöstä luopuminen olisi vaikuttava toimi, josta hallitus voi päättää ja tehdä ison harppauksen kohti riittäviä päästövähennyksiä. Mitä nopeammin päätös turpeen energiakäytön hallitusta alasajosta tehdään, sitä enemmän jää aikaa valmistella siirtymä niin, että se tapahtuu reilusti, oikeudenmukaisesti ja tarjoaa riittävää muutosturvaa.
Vaikka turpeen energiakäytön ilmastovaikutus on kivihiiltäkin pahempi, sitä ei veroteta kuten muita fossiilisia polttoaineita. Energiaturpeen verotuen lakkauttaminen olisi merkittävä ilmastotoimi, jonka olisi pitänyt näkyä jo vuoden 2020 talousarviossa. Suomi voi ja pystyy halutessaan parantamaan luonnon monimuotoisuutta ja torjumaan ilmastonmuutosta tehokkaasti. Nyt on kyse ennen kaikkea poliittisesta tahdosta. Odotamme, että hallituspuolueiden ilmastokokouksessa tammikuussa tehdään vaikuttavia turvepäätöksiä, jotta ilmastopuheet eivät jää pelkiksi
tavoitteiksi.
Tarvitsemme tulevaisuudessa enemmän suota – ja vähemmän kuokkaa.
WWF Suomi
Liisa Rohweder
Pääsihteeri
Liisa Rohweder on ympäristöjärjestö WWF Suomen pääsihteeri. Liisan työkenttänä on koko maailma Saimaan norppavesiltä Pohjoiselle jäämerelle ja Indonesian sademetsiin. Hänen erityisosaamisalueensa on rajalliset luonnonvarat huomioiva kestävä kehitys. Liisa on työskennellyt kestävän kehityksen edistämiseksi 1990-luvun alusta lähtien, ja väitellyt kauppatieteiden tohtoriksi kestävästä kehityksestä vuonna 2000. Liisa on julkaissut kestävästä kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja yritysvastuusta kahdeksan kirjaa.
